Kun esine tai kiinteistö omistetaan yhdessä ja tästä yhteisestä omistusjärjestelystä halutaan tai joudutaan luopumaan, lähtökohta on, että jokaisella omistajalla on oikeus saada yhteisomistuksesta erotettua omaa omistusoikeuttaan vastaava osuus. Jollei tämä ole käytännön syistä mahdollista, tulee kohde myydä ja saadut varat tilitetään omistusoikeuksien mukaisessa suhteessa. Huomionarvoista kuitenkin on, että aviopuolisoiden kohdalla noudatetaan avioliittolakia ja laissa on säädetty erikseen menettelystä tällaisessa tilanteessa.
Kuinka sitten menetellään yhteisomistuksessa olevan kissan tai koiran kanssa? Tässä tarkastelun lähtökohtana on, että yhteisomistus on riidaton. Omistusoikeutta koskeva kysymys ja omistajuuden määräytyminen on toisen blogitekstin arvoinen kysymys.
Tällä hetkellä vallitseva kanta on se, että lemmikkiä käsitellään oikeusjärjestelmässämme irtaimena omaisuutena ja tästä seuraa se, että lemmikkeihin voidaan soveltaa yhteisomistusta koskevaa lakia.

Kuinka asiassa tulisi siis oikeaoppisesti edetä?
On selvää, että lemmikkiä ei ainakaan voida jakaa. Mikäli osapuolet eivät saa sovittua asiaa, niin käräjäoikeudesta tulisi hakea määräystä uskotun miehen määräämiseksi. Uskotun miehen tehtävänä olisi tällöin huolehtia lemmikin myymisestä, minkä jälkeen myynnistä saadut varat jaetaan omistusoikeuksien mukaisessa suhteessa. Luonnollisin ostaja tällaisessa tilanteessa olisi jompikumpi lemmikin ”vanhoista” omistajista.
Tällainen menettely on kuitenkin lähtökohtaisesti luotu esineitä varten, ja sen soveltuvuudesta elävien olentojen tulevaisuuden ratkaisemiseen voidaan olla montaa mieltä. Tällaiseen nurinkuriseen tilanteeseen voidaan kuitenkin ajautua varsin helposti, sillä ihmisten riidellessä terve järki ja sovinnollinen ajattelu joutuvat useimmiten taka-alalle.
Edellä kuvattu menettely tekee ilmeiseksi sen epäkohdan, että lemmikkien aseman ja eläinten oikeuksien huomioiminen ei toteudu niissä tilanteissa, joissa lemmikkien kohtaloa ratkotaan samassa menettelyssä kuin vaikkapa design-huonekalujen. Lemmikkien aseman parantaminen omistajiensa erossa edellyttäisi siis uudenlaisia tapoja ajatella ja irtaantumista siitä ajattelusta, että lemmikit olisivat irtainta omaisuutta.
Tällä hetkellä joudumme kuitenkin soveltamaan voimassa olevaa lakia ja ratkomaan lemmikkien asioita samassa menettelyssä kuin irtainta omaisuutta koskevia kiistoja ratkotaan. Tällaiseen nurinkuriseen tilanteeseen joutuminen voidaan kuitenkin välttää sopimalla lemmikin asioista eron varalta jo etukäteen. Todennäköisesti omistajat ovat tällöin myös sellaisessa mielentilassa, että asioista pystytään sopimaan lemmikin etu edellä.